"Aavikko opettaa viemällä pois." — William Langewiesche
Paul Salopek kulkee Afrikasta kivikaudella lähteneiden esihistoriallisten ihmisten jalanjäljissä. Hänen katkeamaton 21000 mailin mittainen patikointimatkansa kantaa nimeä ”Out of Eden Walk”.
Ust-Yurtin ylänkö kattaa lähes 190000 neliökilometriä Keski-Aasiasta. Puolet sen prässätyn tasaisesta pinnasta sijaitsee läntisessä Kazakstanissa, toisen puolen kuuluessa Uzbekistanille. Ust-Yurt on valtava, pääosin ulkopuolisille tunematon, maantieteellinen alue jota edes Kazakstanilaiset eivät osaa arvostaa. Sen maasta elää laumoittain gaselleja, antilooppeja ja ustyurtinmufloneja. Ust-Yurtin syrjäinen luonto kävisi UNESCOn maailmanperintökohteesta. Sen karut arot ovat nähneet monet muinaiset muuttoliikkeet: nuoremman kivikauden metsästäjät, silkkitien kamelikaravaanit sekä skyyttien, mongolien ja venäläisten sotajoukot. Kesän aikana kävelin tämän enimmäkseen aution ylängön läpi kahden miehen -Daulet Begendikovin ja Talgat Omarovin- sekä kazakstanilaisen kuormajuhdan kanssa. Jalkapatikkamme oli mahdollisesti ensimmäinen laatuaan yli 80 vuoteen, siitä saakka kun Keski-Aasian nomadikansat pakotettiin asettumaan aloilleen Stalinin vallan alla. * Sudet vaeltavat yhä Ust-Yurtissa.
Chobanit —Kazakki paimentolaiset— erottelevat sudet ”hyviin susiin” ja ”pahoihin susiin”. Paha susi on vaeltava, laumastaan lähtöpassit saanut ja yksinäisyyden hulluksi ajama nuori beta-uros. Tälläinen susi tappaa jokaisen lampaan joka hänen tielleen sattuu (paimenet sanovat, että paha susi tappaa 30 lammasta, mutta syö vain yhden). Hyvä susi puolestaan on uros joka tappelee, tappaa tai ajaa tiehensä muut urokset omalta reviiriltään. Pahasta sudesta voi siten tulla hyvä susi, kun se pitää muut sudet loitolla ja metsästää vain horisontin tuolla puolen. Tällöin alueella työskentelevä chobani saa lampailleen suojelijan, lammaspaimenen suden muodossa.
Nomad hospitality: Onaihan Orynbaeva slaughtered a sheep for us.
Paul Salopek
Eräänä iltana kävelyttäessäni hevosta lähemmäksi leiriä, kuulin vihellystä.
Se oli Omarow, minun oppaani ja vieraileva metsästäjäystävä. He viestittivät, että neljä sutta jäljesti minua pimeässä takanani. He tunnistivat sudet silmien perusteella. Kun villikissat ja sakaalit tuijottavat taukoamatta taskulampunvaloa kohden, suden kalpeanvihreät silmät vain pilkahtelevat yön pimeyttä vasten. Pilkahtelut johtuvat siitä, että sudet pakenevat aina paikalta, kun ne huomataan ja juostessaan ne vilkuilevat hartioidensa yli. Ne inhoavat ihmisiä.
Begendikov, matkakumppanini, ampuu silloin tällöin starttipistoolilla ilmaan leirissämme. Paukausten on määrä pelottaa sudet tiehensä. Ust-Yurtin jäänsinisen syvän tähtiverhon alla, pistooli ääntää: pop, pop.
Se on maailman pienin ääni. * Djinnit, tai henget, ovat aina eläneet Ust-Yurtissa.
Kuinka nämä henget voi tunnistaa?
Karim Junelbekov, kazakki joka metsästää Ust-Yurtin ylängöllä, tarjoaa neuvoja:
Kaukaa katsottuna, djinit voivat näyttää tavallisilta ihmisiltä, jopa tyypillisiltä lammaspaimenilta. Kuitenkin lähemmäksi tullessasi huomaat että jokin on vialla: heidän jalkansa. Ne ovat takaperin tai oikea jalka on vasemman tilalla ja päinvastoin. Katso alas.
Kaikki Djinit eivät ole pahantahtoisia. Osa niistä on vain ilkikurisia. Pääsäntöisesti ne kuitenkin aiheuttavat sinulle harmia. Djinin lempitemppu on hämmentää sinua, jotta eksyisit. He ilmestyvät vilpittöminä ihmisinä, jotka auttavat sinua suunnistamaan merkitsemätöntä Ust-Yurtin ruohotasankoa. Sen jälkeen ne johdattavat sinua kulkemaan päättymätöntä kehää, kunnes kuolet janoon.
"Kun djini lähestyy sinua", Junelbekov neuoo, "Istu kivelle. Elä liiku. Elä ole peloissasi. Eläkä reagoi mihinkään mitä djini sanoo. Ajattele mukavia ajatuksia. Ennemmin tai myöhemmin djini pitkästyy ja lähtee tiehensä.
Tämä neuvo sopii hyvin moniin tilanteisiin, kuten yksinäisyydentunteelta pakoiluun.
Storm camp.
Daulet Begendikov
Ust-Yurtin myrskyt hakevat vertaistaan muualla maailmassa. Ne ovat väkivaltaisia, lumoavia, kammottavia ja kuvankauniita.
Eräänä iltapäivänä vesisade muuttui jääksi. Rakeet putoilivat kuin kuulalaakerit — valkoisenhohtavissa ja läpikuultavissa marmoripyväiden kaltaisissa pilarimuodostelmissa tumman sinisten taivaanporttien molemmin puolin.
"Sataprosenttisen kaunista!" Sanoi oppaani Begendikov. (Hän käyttää prosenttilukuja täydentääkseen puutteellisia englannin kielen taitojaan: "KGB tarkkailee sinua sadan prosentin varmuudella!" "Tämä tie on väärä —75-prosenttisesti!")
Jälleen yksi Ust-Yurtin myrskyistä ilmaisi itseään magentan värisessä aamunkoitteessa. Aro täyttyi kiillotetuista kultarahoista: tulisen aamuauringon valon heijastuessa miljardeista vesilätäköistä.
Kun katsot tälläisiä maisemia ja tunnet jotain sisälläsi, voit muistaa nuo tunteet. Muttet silti koskaan voi todella tuntea niitä uudestaan. * Dana Begentayeva elää Ust-Yurtin reunalla.
Begentayeva työskenteli tarjoilijana teehuoneessa nimeltä Manata. Rakennus oli valmistettu kivistä, vanhoista renkaista, vanerilevyn palasista. Manata retkottaa yksinäisen valtatien varressa. turkkilaiset, kazakki, azeri ja venäläiset -rekkakuskit pysähtyivät siellä lautaselliselle lammaspaistia, muutaman tunnin nokosille ja kylmälle oluelle. Begentayeva komenteli heitä ympäriinsä, kiusoitteli heitä ja huusi heille kun he sotkivat hänen kaksi pöytäänsä (minkä perään hän iski heti silmää). Hän on viettänyt paljon aikaa matkamiesten ympäröimänä.
Dana Begentayeva entertains another road warrior—this time, a national park ranger.
Paul Salopek
Kävelimme Manataan täydentääksemme varastojamme.
"Mikä on nimenne?", Begentayeva kysyi.
"Paul", vastasin hänelle.
“Пол ?”, hän käytti venäjänkielistä sanaa "pol", mikä tarkoittaa lattiaa.
"Paul", sanoin uudestaan.
"Kuinka voitte, Herra Lattia," hän sanoi. “Я Г-жа Потолок”—Minä olen Neiti Potolog. Neiti Katto.
Olin jättämässä Kazakstanin taakseni. Matkamme kulki kohti Uzbekistanin rajaa. Manatan teehuone sijaitsee hyvintallatun maailman rajalla — tuulen, tilan ja avaruuden risteyksessä. Begentayeva kaataa lasiin vihreää teetä ja vodkaa, tyhdän ylänkötaivaan reunan alla.
"Täällä on hyvä olla," hän kertoi minulle. "Raikasta ilmaa. Ei Internettiä. Ei tekstiviestejä. Ei WhatsAppia. Ei häiriötekiöitä."
Hän valitti rehellisesti, kuten toisilleen vieraat ihmiset jotka eivät usko enää koskaan tapaavansa tekevät, naimattomana olemisesta. Siitä että 30-vuoden iässä oli jo antiikkia. Myöhemmin näin hänet kävelevän pölyisessä auringonlaskussa polvihousuissaan. Hän käveli edestakaisin aavikkoa, ohi vanhan rekkapysäkin tuulimyllyn joka äänsi: ”tsuff, tsuff, tsuff”. Samalla huitoen ilmaa matkapuhelimellaan, yrittäen napata kuiskauksia ulkomaailmasta. Asvalttitien toisella puolella näkyi 1300-luvulla toimineen silttitien karavaanimajatalon rauniot. Unohdettujen raunioiden lävitse oli kaivettu valokaapeli, joka kuljetti sanojen virtaa hiljaisuuden lävitse.
