Paul Salopek kulkee Afrikasta kivikaudella lähteneiden esihistoriallisten ihmisten jalanjäljissä. Hänen katkeamaton 21000 mailin mittainen patikointimatkansa kantaa nimeä ”Out of Eden Walk”.
Ne näyttävät jättiläisten hylkäämiltä leluilta; läntisen Kazakstanin karulle tasangolle unohdettuja valtavia kivisiä palloja, joista osa on rantapallon kokoisia kun taas toiset ovat suurempia kuin autot.
Kivenjäkäleet lepäävät aroilla kymmenten, satojen tai tuhansien kivien keskittymissä. Ne ovat väriltään taivaanpunaisia, okrankeltaisia, keltaruskeita tai mustanharmaita. Koskettaessa ne tuntuvat kovalta kuin rauta. Monet kivipalloista näyttävät luonnottoman täydellisiltä: virheettömän pyöreiltä, aivan kuin koneet olisivat ne valmistaneet.
Näitä outoja pyöreiden kivien keskittymiä (englanniksi concretions) tavataan monissa paikoissa ympäri maailmaa: Uudessa Seelannissa, Euroopassa ja Pohjois-Ameriikassa. Mutta vain muutama näistä keskittymistä on yhtä vaikuttavia kuin Kazakstanin syrjäisen Mangystaun kivitarhat, jotka ovat eristäytyneet muusta maailmasta karujen vuorien, rutikuivien suola-aavikoiden ja valtavien kuivan ruohon peittämien pöytävuorten taakse.
Aavemaiset kivitarhat tekevät Keski-Aasian erämään halki vaelluksesta selkäpiitä karmivan kokemuksen.
Pyöreät kivenjärkäleet lepäävät odottamattomissa paikoissa kuin taivaista pudonneina. Ne istuvat mäenhuipuilla ja vaanivat kuiluissa. Ne lojuvat siroteltuina ympäri aroa kuin jättimäiset biljardipallot. Kivenjäkeleet näyttävät tykinkuulilta, New Yorkin minimalistiselta taiteelta tai esihistoriallisilta munilta. Välillä ne muodostavat pitkiä jonoja tasankojen halki kuin valtavat helmikaulakorut.
Se miten nämä luonnon geometriset ihmeet muodostuvat, on edelleen mysteeri.
Paikallisen paimentolaisheimon Adayn kansantaruston mukaan pyöreät kivenjärkäleet ovat muinaisten hyökkääjien ruumiita, jotka voimakas shamaani on kivettänyt paikoilleen.
Useimmat tiedemiehet kannattavat teoriaa jonka mukaan kivipallot ovat muodostuneet vuosituhansien saatossa liuenneiden mineraalien kivettyessä kiinteän ytimen, kuten esimerkiksi kivensirun tai fossiilin, ympärille. Ilmiö muistuttaa helmen syntyä simpukan sisuksissa. Tämä osa Kazakstania on muinaista merenpohjaa.
Mutta Gennadiy Tarasenko on eri mieltä.
Gennadiy Tarasenko says underground lightning strikes created the rock nodules strewn about the steppes.
Paul Salopek
Tarasenko, romuluinen geologi alueen pääkaupungista Aktausta, uskoo että Mangystaun pyöreät kivenjärkäleet ovat syntyneet maan kuoressa liikkuvien sähköpurkausten johdosta. Hänen mukaansa maanalaiset vulkanismin ja mannerlaattojen synnyttämät salamat ovat kilometrien mittaisia. Ne luovat maanalaisella matkallaan "plasmatulipalloja", joissa mineraalit tarttuvat toisiinsa, modostaen alueelle tyypillisiä kivipalloja.
"Nämä pallot pyörivät kivikerrosten välissä" Tarasenko sanoo. "Ne ovat kuin myllynkiviä jotka jauhavat kivet jauhoksi."
Tarasenkon teoria järkäleiden synnystä on monimutkaisempi eikä lainkaan niin pitkästyttävä kuin yleisesti vallallaoleva teoria. Hän myös uskoo maapallon olevan ontto. Ideoitansa hän testaa kotitekoisessa laboratoriossaan Aktaussa, paikallisen yliopiston puutarhurin vajassa. Laboratorio on rakennettu romutetun neuvostoaikaisen ydinvoimalan osista. Tänä iltapäivänä Tarasenko yhdistää kuparilankoja vanhaan dynamoon. "Maapallo on kuin dynamo!", hän sanoo käynnistäessään laitteistoaan. Pieni sininen salama sähisee teräslevyen välissä. Ennen käynnistysvivun kääntämistä hän varoitti yliopiston huoltomiestä mahdollisesta sähkökatkoksesta.
Kivimuodostelmat Mangystaun aroilla näyttävät kuin avaruuden muukalaisten monoliiteilta.
Osa muistuttaa halkaistuja mandariineja, toiset piirroshahmojen päitä, mammuttien sukupuolielemiä tai mielikuvituseläimiä. Ne ovat kuin odottamisen ilmentymiä.
Kävelen niiden joukossa matkallani Uzbekistaniin. Teen leirini niiden siniseen pyöreään varjoon. Silloin tällöin pysähdyn kuullakseni maanalaisen jyrinän, Tarasenkon planetaaristen kuulalaakereiden liikkeet, mutta kuulen vain tuulen huminan.
